Hengähdyshetki

Kuten ensimmäisessä julkaisussa mainitsin, olen miettinyt blogin perustamista jo pitkään. Aihe vain on puuttunut. Kun tulin äidiksi huomasin miten paljon ajatuksia pyörii päässä, ajatuksia joita on helpompi kirjoittaa ylös. Silloin päätin perustaa blogin.

Siitä päivästä on kulunut vasta muutama kuukausi. Niiden vajaa neljän kuukauden aikana olen kasvanut ihmisenä aivan valtavasti, oppinut elämän tärkeimmät asiat ja saanut uutta perspektiiviä elämääni. Mutta se ei ole blogin, vaan pienen poikani ansiota. Se kaikkein tärkein ihminen elämässäni.

Aion pitää taukoa blogista. En tiedä koska palaan tai palaanko ollenkaan. Se jää nähtäväksi. Kutsutaan tätä vaikka sosiaalisen median ähkyksi. Nyt tarvitsen hetken sulattaa sitä ähkyä. Ja elää hetkessä sen kaikkein tärkeimmän ihmisen kanssa.

Kiitos ja kumarrus,

Bee

Lottovoitto

En nykyään ehdi/jaksa seurata televisiosarjoja aktiivisesti, päivisin on täysi tuhina pikkuveijarin kanssa ja iltaisin vietän mieluiten aikaa mieheni kanssa. Toisenlaiset äidit on kuitenkin sarja jota haluan katsoa joka viikko, johtunee nykyisestä elämäntilanteestani vaikka seurasin sarjaa jo ennen raskautta ja äitiyttä. Minusta on niin mielenkiintoista nähdä erilaisia perheitä ja heidän matkaansa vanhemmuuteen. Nykyisin on melkein mahdotonta katsoa sarjaa kuivin silmin, itken viimeistään siinä vaiheessa kun vauva syntyy.

Eilinen jakso oli minusta kaikkein koskettavin pitkään aikaan. Jaksossa pariskunta odotti tyttölasta jolla oli poikkeuma/kasvain kaulassaan ja he tiesivät että pahimassa tapauksessa tyttö ei elä kauan ulkomaailmassa. He olivat saaneet tietää kehityshäiriöstä rakenneultrassa raskauden puolivälissä. En mene liian syvälle yksityiskohtiin etten paljasta koko juttua niille jotka eivät ole jaksoa nähneet, mutta voin kertoa että kannattaa varata nenäliinoja mukaan!

Kun odottaa lasta ei voi koskaan tietää mitä yllätyksiä raskaus voi tuoda mukanaan. Se epätietoisuus ja huoli joka seuraa odottavia vanhempia on lamaannuttavaa. Muistan miten kirosin sitä ettei mahassa ole ikkunaa jonka voisi avata ja kurkata onko vauvalla kaikki hyvin. Tai että virallisia ultraäänitutkimuksia on vain kaksi koko raskauden aikana.

Kun olin suurin piirtein raskausviikolla 14 sairastuin keuhkokuumeeseen ja jouduin röntgeniin. Lääkäri selitti että se on äidin terveyden kannalta pakko tehdä, vaikka raskaana olevia naisia ei mielellään kuvata. Pyysin saada vielä varmennuksen äitiyspolilta että se on varmasti ok, ettei vauvalle vain tapahtuisi mitään. Oli kuulemma turvallista jos vatsa peitetään kunnolla röntgensäteiltä. Raskaus oli niin alussa ja vauva vielä niin pieni ja alhaalla lantiossa että säteet eivät ylettyisi niin kauas. Mutta ei se hirveästi lohduttanut. Koska olin niin huolissani vauvan hyvinvoinnista sain vielä käydä ultrassa tarkistamassa että vauvalla on kaikki hyvin. Siellähän se pikkuinen potki ja pomppi, täysin tietämättömänä siitä mitä yksiön ulkopuolella tapahtuu.

Kun sitten koitti meidän rakenneultran aika olimme erityisen huolissamme juuri tästä syystä. Säteily kun voi aiheuttaa vaikka minkäsorttisia ongelmia. Mutta onneksi kaikki oli hyvin ja lapsemme kehittyi normaalisti. Ei näkynyt mitään poikkeavaa. Ja tasan neljä kuukautta sitten syntyi meidän terve poikavauva.

Terve lapsi on kuin lottovoitto eikä koskaan saa pitää mitään itsestäänselvyytenä. Sain taas muistutuksen siitä eilen. Ensimmäisellä mainoskatkolla kävin kurkkaamassa sitä meidän omaa pikku nyyttiä joka oli jo syvässä unessa. En voi olla muuta kuin kiitollinen.

Meidän oma pikku lottovoitto.  

Kun äiti sairastaa

Tämä on nyt ensimmäinen mobiiliblogipostaus joten katsotaan miten menee! Aina pitää kokeilla jotain uutta.

Heräsin maanantaina klo 04 kamalaan olotilaan ja tiesin että nyt on kuumetta. Mittari näytti melkein 38 astetta. Jippii. Kun sitten nousimme pojan kanssa klo 06.30 tuntui kuin jalat olisivat pettäneet kun kannoin pojan alas rappusia. Kylmä hiki valui selkää pitkin. Vaipanvaihtokin vaati muutaman huilauspaussin vessankannen päällä. Miten ihmeessä selviän tästä päivästä? 

Onneksi eläkkeellä oleva isäni asuu suhteellisen lähellä ja sain hänet ulkoiluttamaan koiran aamulla. Kuitenkin se suurin haaste oli keksiä pojalle tekemistä ilman että itse rasittuisin siitä liikaa. Jo pojan nostaminen tuntui kuin olisin nostanut betonipossun olkapäälle. Päivän pelastus oli kyllä Muumit. Se pyöri telkkarissa puolet päivästä ja poika sai viihdykettä kun äiti huili sillä välin. Tästä vauvojen telkkarinkatselusta on monta eri mielipidettä mutta antakaa pientä armoa sairastavalle äidille. Tällaisissa tapauksissa se on ihan ok pitää hetki telkkaria lapsenvahtina. 

Kun tulee äidiksi ensimmäistä kertaa ei ajattele sitä että ei voi ottaa sairaslomaa äitiydestä. Lasta hoidetaan olit sitten kuumeessa tai vatsataudissa. Tottakai pyydetään apua aina kun siihen on mahdollisuus, mutta kaikilla ei ole sukulaisia tai ystäviä lähellä jotka pääsevät päivisin auttamaan. Kun mies sitten pääsi töistä oli hän vauvanviihdytysasemassa loppupäivän ja sain levätä. Yöllä poika antoi äidin nukkua jopa neljään ennenkuin tuli nälkä ensimmäisen kerran. God bless. 

Äiti hoitaa sairasta lasta. Äiti hoitaa sairasta miestä. Mutta kuka hoitaa sairasta äitiä kun muut ovat töissä? Äiti itse. 

Leegoja ja lyhyitä pinnoja

Enkä puhu nyt leluista. Viime viikot ovat olleen niin levottomat ja itkuiset meidän huushållissa että omaa aikaa tuskin on. Joten otan nyt tilaisuudesta vaarin kun poika nukkuu päikkäreitä pihalla! Onnistuin ensimmäistä kertaa nukuttamaan herran ulos vaunuihin-jess! Yleensä päikkäreitä on vedetty parhaiten sisällä babynestissä mutta se alkaa olemaan jo niin nafti että uni tulee parhaiten vaunuissa.

Mutta itse asiaan eli hampaisiin. Ne tekee näköjään tuloaan koska on poitsu ollut sen verran levottomalla päällä pari viimeistä viikkoa. Jyrsii kättä hullun lailla ja kuola virtaa eikä ruoka oikein maistu. Neuvolassa kehotettiin antamaan särkylääkettä jos vauva on iltaisin todella itkuinen. On kyllä pelastanut jo parit yöunet. Pahin aika on nimenomaan myöhäinen iltapäivä ja ilta. Aamut herra on kuin hangon keksi mutta niin ne vauvat vissiin yleensä on. Paras hetki päivässä on just ne aamut ja meidän omat aamutouhut, koira vetää silloin vielä sikeitä joten ollaan ihan kaksistaan pikkuisen kanssa ja tehdään aamupalaa ja jumpataan. Mies kun lähtee aamulla töihin jo kuudeksi.

Olen myös huomannut että pojan oma temperamentti alkaa pikku hiljaa tulemaan esille. Ja on ihan selkeesti perinyt minun lyhyen pinnan! Meillä tulee olemaan kivaa kun uhmaikä alkaa. Naapuri kyllä meinasi että se temperamentti tasaantuu ajan kanssa (thank god). Mutta tomera pieni miehenalku hänestä on kyllä kehittymässä!

Mietin monesti minkälaista elämää eletään vuoden päästä. Innolla odotan ensi kesää kun poikamme on jo vuoden ikäinen taapero ja voimme tehdä enemmän juttuja yhdessä. Tämä kesä vietettiin siinä vauvakuplassa. Ainakin ensi kesänä on vauhti päällä, sen voin luvata!

Kuva: Jollyroom.fi

Minä

Jotta te lukijat tietäisitte kuka täällä ruudun toisella puolella kirjoittelee ajattelin kertoa vähän itsestäni.

Eli kuka on Bee? Vajaa kolmekymppinen äiti, vaimo, tytär, isosisko ja koiranomistaja. Olen paljasjalkainen Porvoolainen vaikka ehdinkin välillä asua neljä vuotta Turussa (täältä ei heru Turkuvitsejä koska se on aivan ihana kaupunki!). Siellä opiskelin vaatealan muotoilua, eli toisin sanoen olen ammatiltani vaatesuunnittelija. Äitiysloman jälkeen palaan takaisin töihin muoti- ja vaatetusalalle, tosin myynnin puolelle. Suunnittelu ja ompeleminen on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän harrastus. Pitäisi taas aloittaa ompeleminen, nythän olisi oiva hetki ommella pikkuisia vaatteita.

Pidän hyvästä ruoasta, Tarantinon leffoista ja pikkutuhmista vitseistä. Läppää (joskus hyvää mutta enimmäkseen huonoa) lentää vaikka olen sisimmiltäni ujo. Minusta löytyy tyypillisiä neitsyen piirteitä- olen parantumaton perfektionisti ja mieheni mielestä vähän turhankin pedantti. Olen visuaalinen ihminen ja keskityn yksityiskohtiin, yleensä liiankin tarkasti.

Lapsena halusin lentoemännäksi mikä on varsin masokistinen ajatus koska ahdistun helposti lentokoneessa. Pianisti oli toinen haave mutta vanhempani kielsivät minulta pianotunnit koska vaihtoin harrastuksia kuin sukkia. Piano olisi ollut vähän turhan kallis investointi.
Vartuin maalla kaksikielisessä perheessä. Äidinkieleni on ruotsi joten suokaa anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet. Vaikka puhun sujuvasti suomea voi kielioppi joskus pettää.

Äitiys on opettanut minulle ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Perfektionistina olen myös joutunut luopumaan ajatuksesta että kotona pitää aina olla putipuhdasta. Pikkulasten kanssa täytyy hyväksyä että kaikkea ei ehdi tehdä, mikä pätee myös kodinhoitoon. Ei se maailmaa kaada vaikka et ehtisi hoitaa tiskeja pois alta ennen vieraiden tuloa tai pilkottaako sohvan alta pölypallo. Ainaisena stressaajana olen myös oppinut ottamaan iisisti ja olemaan itselleni armollisempi.

Tällä hetkellä haaveilen uudesta tatuoinnista, sytyttelen kynttilöitä joka ilta ja suunnittelen uuden vuoden hääjuhlaa. Ja koitan muistaa elää hetkessä. Se on ehkä kaikkein tärkeintä.

Syksy

Hei syksy! Olet täällä taas. Kesä meni ohi niin nopeasti etten edes tajua. No, onhan tämä kesä ollut erilainen ja touhua täynnä! Hieman pelottava ajatus että aika menee tästä eteenpäin todella nopeasti. Pitäisi vain muistaa olla hetkessä mukana että ehtii nauttia joka hetkestä. Ajan kulun kun näkee parhaiten lasten kehityksestä...

Tässä viikonlopun meininkejä kuvien kera. Hyvää syksynalkua!

Perjantaina oli äidin ansaittu iltavapaa hyvän ystävän luona. Ruokaa, leffa ja lasi kuplivaa!

Viikonloppusafkaa- paistettua kuhaa ja kukkakaalimuusia. Niin helppoa ja hyvää!

Poika yllätti viikolla nousemalla käsivarsilleen vatsallaan maatessaan. Askel lähempänä konttaamista!

Kolme kuukautta

Tänään poikamme täyttää kolme kuukautta. Tuntuu että olin vasta viime kuussa synnytyssairaalassa ihmettelemässä. Samalla tuntuu että siitä on jo ikuisuus, niin paljon poikamme on kasvanut ja kehittynyt näinkin lyhyessä ajassa.

Koko ensimmäinen kuukausi vauvan kanssa on vaipunut unholaan. En osaa yhtään sanoa miltä minusta tuntui tai mitä me teimme ekat neljä viikkoa. Unenpuute, imetyshormoonit ja ylipäätään koko elämänmuutoksen sisäistäminen ovat kyllä osasyitä siihen. Se kun lapsi syntyy ja muutut odottavasta äidistä tuoreeksi äidiksi on niin suuri tapahtuma että aivojen on mahdoton prosessoida kaikkea. Siksi varmaan unohtaa synnytyksen ja sen aiheuttamat kivut aika nopeasti ja ensimmäinen aika kotona vauvan kanssa on yhtä sumua.

Kun sitten vauvakupla poksahtaa olet taas mukana maailman tapahtumissa. Tiedät minä vuonna eletään ja osaat helpommin koordinoida arkea vauvan kanssa. Olet enemmän läsnä ulkomaailmalle. Mutta vauvakuplassa on ihanaa. Siellä saa unohtaa päivät ja kellonajan ja vain nauttia hetkestä ja siitä pienestä ihmeestä joka ääntelee, tuhisee ja tuoksuu makealle maidolle. Se hetki on niin lyhyt.

Meidän pojasta on kasvanut kolmessa kuukaudessa iloinen, hymyilevä ja ympäristöstään kiinnostunut  pieni miehenalku. Hän oppii koko ajan uutta ja mielenkiinnolla odotan, minkälaiset nämä seuraavat kolme kuukautta tulee olemaan.